Selkä nöyränä Moskovan suuntaan (osa II)

Entinen Puolustusvoimain komentaja kenraali Gustav Hägglund lausui seuraavaa Vakaus vaakalaudalla -kirjan julkistamistilaisuudessa NATO:n laajenemisesta Itä-Eurooppaan ja siitä kuinka tämä laajeneminen on saanut Venäjän reagoimaan nähdyllä tapaa:

 ”Siinä on käynyt kuin koiralle, joka ajetaan nurkkaan. Se murisee aikansa, sitten se puree. Jos sen sijaan, että lähdettiin laajenemaan olisi tyydytty kumppanuuteen, maailma olisi hyvin erilainen tällä hetkellä. Ei olisi näitä kriisejä. Ei Itämerellä eikä monessa muussakaan paikassa” (1)

Hägglundin arvio on lopulta täysin tyhjänpäiväinen, koska se lähtee liikkeelle olettamasta, että Venäjän kasvaneen aggressiivisuuden syynä on NATO:n itälaajeneminen. Mutta onko asia sitten näin, onko NATO se aggressiivinen osapuoli, joka on laajentunut Venäjän kynnykselle, vai onko se vain tekosyy, jolla Venäjä perustelee toimiaan? Ajatus Venäjästä uhrina on ongelmallinen, koska kyseessä on ollut rauhanomainen ja ehdottomaan vapaaehtoisuuteen perustuva laajeneminen, jolla on täytetty puolustuksellisia tarpeita, kyse on ollut itsenäisten valtioiden vapaasta halusta liittyä läntisten demokratioiden muodostamaan puolustusliittoon NATO:on. On myös löydettävissä runsaasti perusteita sille, että neuvostomiehityksestä vapautuneet valtiot, tunsivat olonsa – vähintäänkin – epävarmoiksi itsenäistyttyään ja että tämä tunne on omalta osaltaan vaikuttanut siihen, että ne ovat halunneet sitoutua länteen niin voimallisesti kuin mahdollista.

Liittyminen EU:hun oli useille maille keino sitoutua länteen taloudellisesti, vastaavasti NATO-jäsenyys oli ainoa uskottava keinoa hakea turvaa sotilaallisesti –  neuvostomiehitys vaikutti väistämättä näiden maiden haluun ottaa etäisyyttä Venäjään, joka ei kuitenkaan yhteiskunnallisesti ollut tehnyt merkittävää pesäeroa neuvostovaltioon. Venäjä ei sanoutunut riittävän voimakkaasti irti neuvostovaltion rikoksista, rikoksista, joihin kuuluivat myös rikokset ihmisyyttä vastaan sekä kokonaisiin kansoihin kohdistuneet joukkotuhonnat. Venäjä ei myöskään käynyt omaa historiaansa läpi, ei suorittanut dekommunisaatiota, neuvostovaltion turvallisuuselinten jäänteitä ei romutettu – niiden henkilökunnan osallisuutta rikoksiin ei perattu. Neuvostoliiton hajottua Venäjällä lopulta yllättävänkin moni neuvostovaltioon kuulunut elementti jatkoi muodossa tai toisessa toimintaansa, mikä varmasti synnytti epävarmuutta osassa rajanaapureita.

Monilta, kenties myös Hägglundilta, jää tyystin huomiotta se, että Venäjä ryhtyi jo 90-luvun puolella voimakkaasti tukemaan separatistisia liikkeitä maan rajojen ulkopuolella. Ilman Venäjän voimakkaita toimia, Moldovaan tuskin olisi syntynyt jäätynyttä kriisiä Transnistrian epävaltion syntymisen myötä. Venäjä oli myös osallisena suoraan ja epäsuorasti 90-luvulla Georgian alueella käydyissä sodissa, joissa separatistiset liikkeet pyrkivät erottamaan Abhasian ja Etelä-Ossetian emämaasta, Etelä-Ossetiassa 90-luvun alkupuolella käydyn sodan seurauksena alueelle sijoitettiin venäläisiä ”rauhanturvaajia”, joita ei kuitenkaan voi verrata YK:n rauhanturvaajiin, niin erilainen näiden venäläisjoukkojen rooli lopulta oli. Epäilemättä myös kaksi sotaa Tšetšeniassa mittavine ihmisoikeusrikkomuksineen on osaltaan vaikuttanut siihen, että Venäjän hyväntahtoisuuteen ei ole suhtauduttu suurella luottamuksella, joista ensimmäinen alkoi vuonna 1994 ja seuraava Venäjällä vuonna 1999 tapahtuneiden kerrostaloihin kohdistuneiden pommi-iskujen sarjan jälkeen, joiden taustalla on Aleksandr Litvinenkon ja historioitsija Juri Felštinskin kirjoittaman kirjan – Venäjä kuilun partaalla – turvallisuuspalvelut demokratian uhkana – mukaan Venäjän turvallisuuspalvelu FSB.

Suomestakin löytyy kokojoukko poliitikkoja ja yhteiskunnallisia vaikuttajia, ja jopa upseereita (evp), jotka toistavat Venäjän narratiivia siitä, että Venäjä on kaltoin kohdeltu uhri ja että länsi on paha, ikään kuin Venäjän omilla toimilla ei olisi ollut mitään vaikutusta siihen, että huomattava osa Venäjän läntisistä naapurimaista on hakeutunut puolustusliitto NATO:n jäseniksi. Mutta jo lyhyt kertaus historiaan paljastaa sen, että Venäjän omat toimet eivät kuitenkaan ole olleet sellaisia, jotka indikoisivat pitkäkestoista demokratiakehitystä.

Vladimir Putinin sementoitua oman valta-asemansa vuosituhannen alkupuolella Venäjällä, maa on entistä voimakkaammin sekaantunut naapurimaidensa tapahtumiin. Georgiassa tapahtunut Ruusujen vallankumous vuonna 2003 herätteli Putinia mutta Ukrainassa Oranssi vallankumous seuraavan vuoden puolella toimi Putinille itselleen merkkinä siitä, että valta ei ole ikuista, että värivallankumous voi yltää Moskovaankin. Tämän havainnon jälkeen Venäjä on entistä aggressiivisemmin pyrkinyt vaikuttamaan naapurimaihinsa, Ukrainassa tämä nähtiin Venäjän kohdistaessa voimakasta tukea Viktor Janukovitšille sekä hänen tukijoilleen. Venäjä ei yksin pyrkinyt lisäämään poliittista vaikutusvaltaan sekaantumalla naapurimaidensa vaaleihin, sen tarkoituksena oli lisätä myös taloudellista vaikutusvaltaa ja käyttää esim. energiaa aseena ja/ tai kiristyskeinona.

Suomen lähialueilla, Viroa vuonna 2007 kohdannut Pronssisoturi-kiista, käy myös esimerkkinä tapahtumasta, johon Venäjältä toimivat tahot sekaantuivat. Virossa vironvenäläiset perustivat Yövartio-liikkeen vastustamaan Pronssisoturi-patsaan siirtoa, Moskovassa Putinia tukenut Naši-nuorisojärjestö järjesti laajoja mielenosoituksia Viron Venäjän-suurlähetystön edustalla Venäjän uhatessa Viroa diplomaattisuhteiden katkaisulla. (2) Pronssisoturi-kiistan aikaan Viro oli jo NATO:n jäsenmaan, maa liittyi NATO:on 29.3.2004 NATO:n viidennen laajenemisen yhteydessä. Voidaan pohtia, että kuinka voimakkaasti Venäjä olisikaan tuolloin painostanut Viroa, mikäli maa ei olisi ollut NATO:n jäsenmaa?

Kävin tarkoituksellisesti läpi vain muutamia varhaisempia tapahtumia, joissa Venäjä on tavalla tai toisella pyrkinyt vaikuttamaan naapurimaidensa harjoittamaan politiikkaan ja kuinka Venäjä on käytännössä 90-luvun alkupuolelta lähtien pyrkinyt vaikuttamaan naapurimaidensa harjoittamaan politiikkaan pyrkien sitouttamaan niitä itseensä ja laskien ne omaan etupiiriinsä kuuluviksi. Venäjän toiminta alkoi muuttua aggressiivisemmaksi tämän vuosituhannen puolella, merkittävänä tekijänä voidaan pitää öljyn maailmanmarkkinahinnan huomattavaa nousua, jonka myötä Venäjän taloudellinen tilanne kohentui ja sen myötä maan oli mahdollista sijoittaa varoja entistä enemmän varusteluun ja asevoimien modernisoitiin sekä turvallisuusorganisaatioiden rahoitukseen. Venäjän aggressiivisuus lisääntyi sen myötä mitä enemmän Putinin hallinnolla on ollut rahaa käytettävissään. (Huom. lasken Dmitri Medvedevin presidenttikauden Putinin hallintoaikaan, syystä, että pääministeriydestään huolimatta Putin oli tuolloin Venäjän tosiasiallinen johtaja).

Näen koko kuvion täysin päinvastaisena mitä Gustav Hägglund – tai presidentti Tarja Halonen väittäessään Viron kärsivän posttraumaattisesta stressistä neuvostomiehityksen jälkeen. En myöskään voi sanoa allekirjoittavani Erkki Tuomiojan Venäjä tai NATO-näkemystä, joissa niissäkin on nähtävillä lisääntyvä Venäjä-narratiivin toisto NATO:sta epävakauden lisääjänä Itämeren alueella samalla kuitenkin lähes kategorisesti jättäen huomiotta sen, että NATO:n toimet ovat vastatoimia Venäjän lisääntyneelle aggressiivisuudelle mukaan luettuna Venäjän suorittama Krimin niemimaan miehitys ja Itä-Ukrainaan ”separatismin” varjolla masinoima sota.

Hägglundin mukaan: ”Meidän referenssiryhmämme on ollut Ruotsi, Sveitsi, Itävalta ja Irlanti. Mikään niistä ei ole liittynyt Natoon. Ne, jotka ovat jäseniksi hakeutuneet ovat entisiä kommunistimaita.”

Meidät (Suomen) erottaa Hägglundin mainitsemasta referenssiryhmästä eräs merkittävä tekijä, se on maantiede, mikä omalta osaltaan selittää sen, miksi referenssiryhmäämme kuuluvien maiden ei ole tarvinnut hakeutua NATO-sateenvarjon alle. Ruotsissa maan asemaa on ruvettu tarkastelemaan olennaisesti kriittisemmin Venäjän lisääntyneen aggression myötä, Ruotsissa on varmuudella tarkasteltu myös karttaa ja tehty sen perusteella päätelmiä Itämeren ja Gotlannin suhteen.

Piirroksessaan David Parkinsin kuvaa oivallisesti Suomen ja Ruotsin aseman maailman myrskyissä NATO-sateenvarjon ulkopuolella ”karhun” levitellessä kouriaan Euroopan ylle.

Piirros David Parkins 

Suomea ja osaa näistä ”entisistä kommunistimaista” – mielestäni Hägglundilta kaikella tapaa halventava nimitys ”entinen kommunistimaa” – sen sijaan yhdistää maantiede ja Venäjän läheisyys, joten ehkäpä meidän olisi syytä ottaa lakki kouraa sen sijaan, että leikimme ylimielisiä sulkiessamme samalla silmämme todellisuudelta.

Vakaus vaakalaudalla – ajatuksiamme turvallisuuspolitiikkamme suunnasta teosta voidaan pitää Hägglundin luonnehdinnan mukaan ”Suomen NATO-jäsenyyteen vähintäänkin varauksellisesti suhtautuneiden kirjoittamaksi” – tosin kirjoittajajoukkoa tarkasteltaessa, uskaltaisin väittää suurimman osan suhtautuvan maamme NATO-jäsenyyteen kielteisesti – tai jopa vihamielisesti – varauksellisuuden sijaan. Ikävä kyllä tämä ryhmä kykenee omalta osaltaan ohjaamaan Suomea takaisin menneisyyteen toistaessaan puhki kuluneita, Venäjän haluja ja toiveita myötäileviä, fraaseja.

He retorisin keinoin, osin puolueen pää-äänenkannattajien avustamana, saavat avointa NATO-keskustelua kaipaavat näyttäytymään ”kiihkoilijoina” tahi ”haukkoina”, mikä heijastelee keskustelunavauksiin, vaikuttaen samalla voimakkaasti mielipideilmastoon. Turvautuessaan ”whataboutismiin” eli ”mutkutteluun” he ohjaavat keskustelua sivuun, tähän keskustelumuotoon Roman Skaskiw viittasi artikkelissaan ”Nine Lessons of Russian Propaganda” (3) eräänä keinona tuhota keskustelu tai johtaa keskustelu harhapolulle. Suomea koskettavassa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa ”mutkuttelu” jarruttaa keskustelua vieden sitä samalla harhapolulle. Aivan samalla tapaa kuin avoin trollaus, myös ”mutkuttelu” myrkyttää keskustelua ja keskusteluilmapiiriä, mikä taasen sopii paremmin kuin hyvin Venäjälle.

NATOsta on hyvä käydä keskustelua, jäsenyyden hyvistä ja huonoista puolista on keskusteltava – Suomen turvallisuuspoliittisista ratkaisuista on syytä käydä asiallista keskustelua Moskova-kortin heiluttelun sijaan. Kylmä sota meni jo, Suomi ei ole enää puolueeton.

Marko

1. https://demokraatti.fi/kenraali-hagglund-pitaa-naton-laajentumista-virheena-siina-on-kaynyt-kuin-koiralle-joka-ajetaan-nurkkaan/ 

2. http://www.academia.edu/9062696/Muistomerkkej%C3%A4_ja_t%C3%B6rm%C3%A4%C3%A4vi%C3%A4_tulkintoja._Vuoden_2007_pronssisoturikiista_ja_yhteis%C3%B6jen_kulttuuriset_ty%C3%B6kalut 

3. http://smallwarsjournal.com/jrnl/art/nine-lessons-of-russian-propaganda